Tämän takia F-35 hävittäjä ei ole ratkaisu droonien torjuntaan

Modernin ilmasodankäynnin murros ja Suomen strateginen umpikuja

Kansainvälinen turvallisuusympäristö ja ilmasodankäynnin luonne ovat käyneet läpi perustavanlaatuisen ja peruuttamattoman murroksen viimeisen vuosikymmenen aikana. Kun Suomi teki historiallisen päätöksensä hankkia 64 yhdysvaltalaista viidennen sukupolven Lockheed Martin F-35A Lightning II -monitoimihävittäjää osana laaja-alaista ja taloudellisesti massiivista, noin 9,4–10 miljardin euron HX-hävittäjähanketta , taustalla vaikuttivat ensisijaisesti perinteiset, symmetrisen sodankäynnin uhkakuvat. Hankinnan päämääränä oli ylläpitää uskottavaa ja ennaltaehkäisevää pelotetta Itämeren alueella ja korvata ikääntyvä F/A-18 Hornet -kalusto järjestelmällä, joka kykenee selviytymään modernissa, raskaasti puolustetussa ilmatilassa. F-35 on kiistatta yksi maailman edistyneimmistä ilmataistelujärjestelmistä. Se on suunniteltu saavuttamaan ilmaherruus vertaisvastustajia vastaan, tunkeutumaan syvälle vihollisen monikerroksisten ilmapuolustusjärjestelmien läpi ja jakamaan ennenkuulumattomia määriä dataa taistelukentän muille toimijoille saumattoman sensori-integraationsa ja häiveominaisuuksiensa (stealth) avulla.

Kuitenkin viimeaikaiset, toistuvat ja luonteeltaan poikkeukselliset droonihavainnot Suomen kriittisen infrastruktuurin ja aluevesien yllä – muun muassa Parikkalassa, Kymenlaaksossa, Kouvolassa ja Luumäellä – ovat paljastaneet vakavan, jopa eksistentiaalisen halkeaman kansallisessa ilmapuolustusstrategiassa. Nämä tapaukset, joissa tunnistamattomat tai vieraiden valtioiden ohjaamat miehittämättömät ilma-alukset (UAV) ovat operoineet suhteellisen vapaasti Suomen ilmatilassa harmaan vaiheen aikana, ovat nostaneet esiin akuutin tarpeen arvioida uudelleen Suomen ilmapuolustuksen kyvykkyyksiä.

Julkisessa ja osin poliittisessa keskustelussa on näiden tapahtumien myötä esitetty toistuvasti vaarallisia, harhaanjohtavia ja teknologisesti perusteettomia väittämiä. Näiden väittämien ydinajatus on se, että vuodesta 2026 alkaen Suomeen saapuva F-35-kalusto ratkaisisi ikään kuin automaattisesti droonien aiheuttamat ilmatilan loukkaukset ja paikkaisi havaitut puutteet maapohjaisten tutkajärjestelmien katvealueissa. Nämä oletukset perustuvat syvälliseen väärinymmärrykseen siitä, mihin viidennen sukupolven hävittäjäteknologia on alun perin suunniteltu. Ennen kaikkea ne sivuuttavat ne monimutkaiset teknologiset, aerodynaamiset ja puolustustaloudelliset reunaehdot, joita modernien massadroonien ja halpojen lennokkijärjestelmien torjuntaan kiistatta liittyy.

On elintärkeää ymmärtää, että F-35-hävittäjä ei ole millään muotoa tarkoitettu miehittämättömien lennokkien, saati halpojen kaupallisten massadroonien, torjunta-alustaksi. Sen käyttö tähän tarkoitukseen on paitsi taktisesti tehotonta ja aerodynaamisesti epäoptimaalista, myös taloudellisesti täysin kestämätöntä pitkittyneessä konfliktissa tai edes jatkuvassa rauhanajan päivystyksessä. Strateginen analyysi osoittaa yksiselitteisesti, että droonien torjunta vaatii aivan erilaisia metodeja ja monikerroksisia C-UAS (Counter-Unmanned Aircraft Systems) -järjestelmiä kuin kallis, huippumoderni ja ensisijaisesti korkean arvon maaleja vastaan suunniteltu ilmataisteluhävittäjä. Tässä asiantuntijaraportissa käydään perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti läpi ne fysikaaliset, kineettiset, taloudelliset ja taktiset syyt, miksi F-35 ei ole ratkaisu droonien torjuntaan. Samalla analysoidaan, miksi Suomen puolustushallinnon ja poliittisen päätöksenteon on välittömästi irrotettava droonipuolustuksen kehittäminen ja rahoittaminen perinteisen hävittäjäilmailun varjosta, jotta kansallinen turvallisuus voidaan taata uudenlaisten asymmetristen uhkien edessä.

Sensoriylivoiman illuusio ja aika-avaruudelliset rajoitteet

F-35-hävittäjän kenties useimmin esille nostettu ja kiistattomin vahvuus on sen poikkeuksellinen kyky kerätä, analysoida, fuusioida ja jakaa tietoa monimutkaisessa taistelukenttäympäristössä. Koneen keulassa sijaitseva AN/APG-81 AESA-tutka (Active Electronically Scanned Array) edustaa maailman ehdotonta huippua, kyetessään haravoimaan ilmatilaa ja maakohteita sähköisesti ilman liikkuvia osia, ja samalla se kykenee suorittamaan elektronista sodankäyntiä. Tämän tutkan toimintaa täydentää runkoon saumattomasti integroitu EOTS-maalinosoitusjärjestelmä (Electro-Optical Targeting System), joka yhdistää eteenpäin suunnatun infrapunateknologian ja laserosoituksen, mahdollistaen kohteiden tunnistamisen ja seuraamisen passiivisesti kaukaa ilman, että hävittäjä paljastaa omaa sijaintiaan tutkasäteilyllä. Lisäksi koneen ympärille on asennettu kuudesta edistyksellisestä infrapunakamerasta koostuva DAS-järjestelmä (Distributed Aperture System), joka projisoi 360 asteen reaaliaikaisen, esteettömän tilannekuvan suoraan lentäjän kypäränäyttöön.

Näillä edistyneillä monispektrisillä sensoreilla kyetään periaatteessa havaitsemaan poikkeuksellisen pieniä, matalalla ja hitaasti lentäviä LSS-maaleja (Low, Slow, Small), joihin valtaosa nykyaikaisista drooneista lukeutuu. On siksi sinänsä perusteltua esittää, että F-35 pystyy teoreettisesti ja teknisesti parantamaan ilmatilan valvontaa huomattavasti ja paikkaamaan maassa sijaitsevien, maan kaarevuuden ja maastonmuotojen rajoittamien tutkien katvealueita lentämällä korkealla ja havainnoimalla alaspäin.

Tässä teknologiavetoisessa argumentissa piilee kuitenkin massiivinen operatiivinen sokea piste, joka liittyy sodankäynnin muuttumattomiin aika-avaruudellisiin reunaehtoihin. Jotta F-35:n monispektrisiä sensoreita ja kehittynyttä tutkaa voitaisiin käyttää aidosti tehokkaasti ja reaktiivisesti yllättäen rajan yli tulevien tai jopa maan sisältä laukaistujen droonien torjuntaan ja havaitsemiseen, hävittäjän tulisi olla jo ilmassa, operatiivisessa lentokorkeudessa ja oikeassa paikassa ENNEN kuin kyseiset droonit ylittävät Suomen ilmatilan rajan tai lähestyvät kriittistä infrastruktuuria.

Tämä johtuu ilmapuolustuksen päivystysmekanismeista. Hävittäjien operatiivinen päivystys maassa, kansainväliseltä termiltään QRA (Quick Reaction Alert), vaatii aina väistämättä tietyn reaktioajan. Vaikka ohjaajat olisivat valmiudessa pukineet päällä, kestää useita minuutteja ennen kuin käsky on vastaanotettu, moottorit käynnistetty, rullaus suoritettu ja kone on noussut ilmaan. Tämän jälkeen koneen on vielä lennettävä siirtolento torjunta-alueelle ja kiivettävä korkeuteen, josta sen sensorit voivat tehokkaasti haravoida laajaa aluetta.

Kun maassa oleva tutkaverkko, rajavartiolaitoksen valvontajärjestelmä tai jopa visuaalinen tähystys havaitsee tutkakatveessa tai aivan puiden latvojen tasolla lentävän pienen droonin, maalin elinkaari on usein erittäin lyhyt. Tällaisen tyypillisen tiedustelu- tai kamikazedroonin lentonopeus on ehkä vain 50–150 kilometriä tunnissa, ja se on usein laukaistu vain muutamien kymmenien kilometrien päästä kohteestaan. Maalin elinkaari tunnistuksesta iskuun on tässä skenaariossa usein vain minuutteja. Jos F-35 joudutaan nostamaan ilmaan maasta käsin tällaisen lyhyen varoitusajan havainnon perusteella, drooni on useimmiten jo saavuttanut kohteensa, pudottanut hyötykuormansa tai suorittanut tiedustelutehtävänsä ja poistunut alueelta kauan ennen kuin hävittäjä ehtii aloittamaan sensorifuusionsa hyödyntämisen kriittisen alueen yllä.

Ainoa operatiivinen keino ohittaa tämä reaktioaikaviive ja hyödyntää F-35:n sensoreita täysimääräisesti droonitorjunnassa olisi ylläpitää jatkuvaa ilmapäivystystä (Combat Air Patrol, CAP) kriittisten alueiden ja maarajojen yllä 24 tuntia vuorokaudessa, 365 päivää vuodessa. Kun otetaan huomioon F-35-hävittäjän äärimmäisen korkeat lentotuntikustannukset, moottorien ja järjestelmien kuluminen sekä Suomen suhteellisen rajallinen 64 koneen laivasto, tällainen jatkuva päivystystila rauhan tai edes harmaan vaiheen aikana on resurssien näkökulmasta matemaattinen ja logistinen mahdottomuus. Hävittäjiä on säästettävä varsinaisiin sodanajan tehtäviin, koulutukseen ja suurvaltojen ilma-alusten tunnistuslentoihin. Siten F-35:n edistyneistä sensoreista on droonien havaitsemisessa ja torjunnassa satunnaista hyötyä vain ja ainoastaan silloin, kun kone sattuu muutenkin olemaan ilmassa harjoitus- tai partiolennolla kohdealueen välittömässä läheisyydessä juuri sillä hetkellä, kun drooni-isku tapahtuu. Tällaisen sattuman varaan ei voida rakentaa uskottavaa kansallista ilmapuolustusstrategiaa.

Saturaatioilmiö: Kuinka parvikäyttäytyminen nollaa yksittäisen hävittäjän taktisen hyödyn

Modernin droonisodankäynnin ydin ei perustu yksittäisiin, kalliisiin ja monimutkaisiin laitteisiin, vaan massaan, jatkuvuuteen ja taktiseen epäsymmetriaan. Kun tutkitaan viimeaikaisten konfliktialueiden, kuten Ukrainan ja Lähi-idän, kokemuksia, on käynyt harvinaisen selväksi, että hyökkääjä ei useinkaan lähetä matkaan vain yhtä erillistä tiedustelu- tai kamikazedroonia. Sen sijaan ilmaan nostetaan samanaikaisesti kokonainen parvi, joka voi koostua kymmenistä tai jopa sadoista toisiaan tukevista tai itsenäisesti toimivista yksiköistä. Tämä massamainen hyökkäystapa luo ilmapuolustukselle ylitsepääsemättömän ongelman, jota sotatieteissä kutsutaan saturaatioksi eli puolustusjärjestelmän täydelliseksi ylikuormittumiseksi.

Yksittäinen F-35-hävittäjä, huolimatta sen kiistattomasta kyvystä seurata samanaikaisesti kymmeniä tai satoja maaleja tehokkaalla AESA-tutkallaan ja sensorifuusiollaan, on fyysisesti ja kineettisesti ankarasti rajoitettu sen kantaman aseistuksen määrään. Viidennen sukupolven hävittäjien tärkein selviytymismekanismi on niiden stealth-ominaisuuksien eli tutkahäivekyvyn ylläpitäminen. Tämä häivekyky edellyttää ehdottomasti sitä, että kaikki aseistus kannetaan koneen sisäisissä, piilotetuissa asekuiluissa. Ulkoiset ripustimet ja niissä roikkuvat ohjukset heijastavat tutkasäteitä voimakkaasti ja kumoavat koneen kalliin häivemuotoilun tuoman edun lähes välittömästi.

Tämän sisäisen kantokyvyn vaatimuksen vuoksi F-35 voi kantaa sisäisesti tyypillisesti vain neljästä kuuteen pitkän ja keskipitkän kantaman ilmataisteluohjusta, kuten AIM-120 AMRAAM -ohjuksia. Vaikka taktinen tilanne sallisi häivekyvystä luopumisen ja kone varustettaisiin siipien alle asennettavilla ulkoisilla ripustimilla (tunnetaan epävirallisesti nimellä "beast mode"), sen ilmasta-ilmaan -ohjuskapasiteetti rajoittuu silti kokonaisuudessaan vain hieman yli kymmeneen ohjukseen.

Tilanteessa, jossa Suomen ilmatilaan on lähestymässä hajautetusti ja eri lentokorkeuksilla useita kymmeniä vihamielisiä drooneja, yhdestä tai edes kokonaisesta laivueellisesta kalliita F-35-hävittäjiä ei ole kineettisessä torjunnassa juurikaan apua. Saturaatioilmiö takaa sen, että ovela hyökkääjä voi tarkoituksella syöttää ilmatilaan suuria määriä äärimmäisen halpoja, tutkaprofiililtaan ja lämpöjäljeltään vaatimattomia maaleja. Tämän taktiikan ensisijaisena tarkoituksena ei ole edes välttämättä osua kohteeseen, vaan sitoa puolustajan huomio, kuluttaa nopeasti hävittäjien niukat ohjusvarastot loppuun ja avata siten ilmatilassa turvallinen korridori varsinaiselle, huomattavasti raskaammalle ja vaarallisemmalle iskunyrkille, kuten risteilyohjuksille tai hypersoonisille aseille.

Koneen oman konetykin käyttö nopeasti liikkuvassa ja raskaassa suihkuhävittäjässä on puolestaan erittäin vaikeaa, vaarallista ja tehotonta pientä, mahdollisesti epäsäännöllisesti liikehtivää ja aivan maanpinnan tuntumassa lentävää kohdetta vastaan. F-35:n konetykin ammusmäärä on myös äärimmäisen rajallinen, tyypillisesti vain vajaat 200 ammusta, mikä riittää hädin tuskin muutamaan lyhyeen sarjaan. F-35:n kaltainen alusta on rakennettu "yksi laukaus, yksi pudotus" -filosofialla korkean arvon maaleja – kuten vihollisen komento- ja valvontakoneita (AWACS), toisia hävittäjiä tai strategisia pommittajia – vastaan. Se ei ole mekaaninen raivaaja, jolla torjutaan satojen halpojen droonien muodostamaa väsymätöntä parvea.

Epäsymmetrinen sodankäynti ja kestämätön puolustustalous

Kenties kaikkein raskauttavin, loogisin ja huolestuttavin argumentti F-35:n käyttämiselle droonitorjuntaan löytyy puolustustaloudellisesta matematiikasta ja ilmiöstä, jota kutsutaan kustannusvaihtosuhteeksi (cost-exchange ratio). Tulevaisuuden sodankäynti, erityisesti pitkittyneissä kulutussodissa ja harmaan vaiheen konflikteissa, käydään aivan yhtä lailla kansantalouksien taseissa ja teollisten tuotantolinjojen kestävyydessä kuin varsinaisella fyysisellä taistelukentällä. Tässä taloudellisessa sodankäynnissä F-35:n käyttö drooneja vastaan on resepti varmaan itsemurhaan.

F-35-hävittäjän ensisijainen aseistus ilmataistelussa koostuu erittäin kehittyneistä, herkillä sensoreilla ja monimutkaisella elektroniikalla varustetuista ohjuksista. Näihin kuuluvat lyhyen kantaman lämpöhakeutuvat AIM-9X Sidewinder -ohjukset sekä keskipitkän kantaman aktiivisella tutkahakupäällä varustetut AIM-120 AMRAAM -ohjukset. Näiden täsmäaseiden hinnat ovat tähtitieteellisiä verrattuna niihin kohteisiin, joita drooniparvet edustavat. Vaikka julkisuudessa on käytetty usein karkeaa esimerkkiä 200 000 euron ohjuksesta, todellisuus on vielä tätäkin lohduttomampi. Yhden AIM-9X Block II -ohjuksen yksikköhinta asettuu Yhdysvaltain puolustusministeriön asiakirjojen ja julkisten hankintatietojen mukaan lähteistä riippuen jopa hieman alle 400 000 Yhdysvaltain dollarin (noin 380 000–400 000 USD) tienoille. AMRAAM-ohjuksen hinta on kehitysversiosta riippuen vielä huomattavasti korkeampi, lähestyen tai jopa ylittäen miljoonaa dollaria per laukaus.

Kun tällaista, puolen miljoonan euron arvoista ohjusta – tai edes vanhempaa, oletettua 200 000 euron arvoista asetta – käytetään pudottamaan kaupalliseen teknologiaan (COTS, Commercial Off-The-Shelf) perustuva, muutaman sadan euron arvoinen kvadrokopteri, puolustaja häviää taloudellisesti joka kerta. Vaikka torjunta onnistuisi teknisesti ja taktisesti 100-prosenttisella varmuudella ilman ainuttakaan ohilaukausta, F-35-hävittäjän edistynyt aseistus on aivan liian kallista käyttää massatuotettuja drooneja vastaan. Tämä koskee myös suurempia, valtiollisten toimijoiden käyttämiä laitteita; esimerkiksi Iranilaisvalmisteisen, Venäjän laajasti käyttämän Shahed-136 -tyyppisen pitkän kantaman itsemurhadroonin yksikköhinta on vain noin 20 000 – 35 000 dollaria.

Tämän lisäksi on otettava huomioon itse alustan käyttökustannukset. F-35:n yhden lentotunnin kustannus (CPFH, Cost Per Flight Hour) mitataan kymmenissä tuhansissa euroissa, sisältäen polttoaineen, huollon, varaosat ja infrastruktuurin ylläpidon. Hävittäjän lähettäminen ilmaan rutiininomaista tiedusteludroonia vastaan maksaa siis kymmeniä tai satoja kertoja enemmän kuin itse maali on arvokas.

Asejärjestelmä / Drooni / Alusta	Arvioitu yksikköhinta (USD/EUR)	Ensisijainen käyttötarkoitus ja luonne
AIM-9X Block II (Ilmataisteluohjus)	n. $381,000 - $399,500	F-35:n lyhyen kantaman edistynyt ilmataistelu
Shahed-136 (Kamikazedrooni)	n. $20,000 - $35,000	Strateginen infrastruktuuri-isku, attritiosodankäynti
Kaupallinen COTS-drooni (esim. DJI)	n. $500 - $2,000	Taktinen tiedustelu, tykistön tulenjohto, paikalliset iskut
APKWS-laserohjattu raketti	n. $15,000 - $25,000	Kustannustehokas C-UAS -torjunta maasta tai helikopterista

Hyökkääjän ei nykyaikaisessa sodankäynnissä tarvitse edes tuhota fyysistä kohdettaan voittaakseen operaation; riittää, että hyökkääjä pakottaa puolustajan reagoimaan epäsuhtaisella voimalla ja käyttämään kriittisen kalliit ja vaikeasti korvattavat ohjusvarastonsa halpoihin houkuttimiin. Strategisesta näkökulmasta katsottuna, vihollisen pääasiallinen tavoite massadroonien käytössä F-35-kalustoa vastaan olisi nimenomaan Suomen ilmavoimien suhteellisen pienten, kalliiden ohjusvarastojen (ns. magazine depth) tyhjentäminen.

Täsmäaseiden tuotantolinjat Yhdysvalloissa ja Euroopassa toimivat rauhanajan tehokkuudella huomattavan hitaasti, ja uusien AIM-9X- tai AMRAAM-ohjusten tilaaminen ja saaminen kestää pahimmillaan kuukausia tai vuosia. Samaan aikaan vastustaja voi tuottaa tuhansia halpoja drooneja sarjatuotantona ja salakuljettaa niiden osia kansainvälisten pakotteiden ohi. Tämän kestämättömän epäsuhdan takia jopa Yhdysvaltain ilmavoimat on herännyt todellisuuteen ja alkanut etsimään ratkaisuja. USAF on käynnistänyt CAMP-ohjelman (Counter-Air Missile Program), jonka tavoitteena on kehittää alle 500 000 dollarin hintainen "halpa" torjuntaohjus. On kuitenkin täysin selvää, että edes tällainen puolen miljoonan dollarin ase ei ratkaise muutaman sadan euron droonien asettamaa murskaavaa taloudellista epäsuhtaa. Tästä syystä alan asiantuntijat suosittelevat ensisijaisesti maavoimien ilmatorjunnan, erillisten halpojen droonien torjuntajärjestelmien, kuten maasta tai hitaammista lentolaitteista laukaistavien APKWS-laserohjattujen rakettien (n. 15 000 euroa/kpl), tai elektronisen sodankäynnin (EW) häirintälaitteiden käyttöä F-35:n kalliin kinetiikan sijaan.

Aerodynamiikka ja fysiikka: Miksi poistuva F/A-18 Hornet on hitaiden maalien torjunnassa parempi

Yksi useimmin vähätellyistä ja huonoimmin ymmärretyistä tekijöistä julkisessa F-35-keskustelussa liittyy syvälliseen ilmailun aerodynamiikkaan ja siihen suoranaiseen kinemaattiseen ristiriitaan, joka syntyy ylisäänään lentävän suihkuhävittäjän ja lähes paikoillaan leijuvan lennokin välillä. On havaittu tosiasia, että moniulotteisessa vertailussa väistyvä, vanhemman sukupolven Boeing F/A-18 Hornet on lento-ominaisuuksiltaan tietyssä mielessä jopa parempi ja turvallisempi droonien visuaalisessa tunnistuksessa ja kineettisessä torjunnassa lähietäisyydeltä kuin uusi ja modernimpi F-35. Tämä ei johdu siitä, että F-35 olisi huono lentokone, vaan siitä, että näiden kahden koneen täysin erilainen suunnittelufilosofia on johtanut radikaalisti erilaisiin aerodynaamisiin ominaisuuksiin.

Kun hävittäjälentäjä yrittää lähestyä pientä, hitaasti liikkuvaa kohdetta – esimerkiksi vain 60 solmun (n. 110 km/h) nopeudella lentävää lennokkia – suurin fyysinen ongelma on lentokoneen sakkausnopeus. Kiinteäsiipisen hävittäjän on pakko ylläpitää tiettyä miniminopeutta tai riittävää kohtauskulmaa pysyäkseen ilmassa ja säilyttääkseen ohjattavuuden. F/A-18 Hornet on alkujaan suunniteltu Yhdysvaltain laivaston lentotukialuskäyttöön, mikä vaatii koneelta poikkeuksellisen hyviä hidaslento-ominaisuuksia, vahvaa kestävyyttä, kykyä lentää suurilla kohtauskulmilla (High Angle of Attack, High Alpha) sekä erittäin alhaista lähestymis- ja sakkausnopeutta tukialuksen lyhyelle kannelle laskeutumisen varmistamiseksi. Kaksimoottorinen Hornet pystyy operoimaan hallitusti huomattavan alhaisilla nopeuksilla (noin 115–120 solmun ilmanopeudessa kevyellä kuormalla), tekemään tiukkoja kaarroksia hitaassa vauhdissa ja säilyttämään nokan suuntauksen silloinkin, kun siipien yli virtaava ilma vähenee radikaalisti.

Aerodynaaminen / Taktinen ominaisuus	F/A-18C/D Hornet (Poistuva kalusto)	F-35A Lightning II (Tuleva kalusto)
Suunnittelun lähtökohta	Tukialuslaskut, ketteryys lähitaistelussa	Häivekyky (Stealth), BVR-ohjussota, sensorifuusio
Hidaslento-ominaisuudet	Erinomaiset, kestää suuria kohtauskulmia alhaisilla nopeuksilla (High Alpha)	Rajallisemmat suuren siipikuormituksen ja painon vuoksi
Sakkausnopeus / Lähestymisnopeus	Matala (n. 115-120 solmua kevyenä)	Korkeampi suhteessa Hornetiin siipimuotoilun ja aerodynamiikan vuoksi
Droonin visuaalinen tunnistus (VID)	Helpompi sovittaa nopeus kohteen lähelle ilman sakkausriskiä	Vaatii lentämistä epäoptimaalisella nopeusalueella ja etäisyyden pitämistä

F-35 on puolestaan aerodynaamisesti täysin erilainen kompromissi. Koska koneen rungon sisään on pitänyt mahduttaa laajat asekuilut ohjuksille ja pommeille, mittava polttoainekuorma pitkää kantamaa varten ja ennen kaikkea saumaton, pullea stealth-muotoilu tutkaheijastuksen minimoimiseksi, F-35 on huomattavasti raskaampi lentolaite suhteessa sen siipipinta-alaan. Sillä on siis huomattavasti korkeampi siipikuormitus. Vaikka F-35:n huippumodernit, tietokoneohjatut lennonohjausohjelmistot (fly-by-wire) auttavat konetta pysymään hallinnassa äärirajoillakin, sen fyysinen kyky viipyä äärimmäisen hitaissa nopeuksissa ja tehdä jyrkkiä, hitaan vauhdin manööverejä visuaalisen tunnistuksen (VID, Visual Identification) yhteydessä pientä kohdetta seuraten on Hornetiin verrattuna merkittävästi haastavampi.

F-35 on kiistatta parhaimmillaan kaukaa tapahtuvassa yliääninopeuksisessa (BVR, Beyond Visual Range) ohjustaistelussa, jossa se voi toimia tutkan katveessa näkymättömänä salamurhaajana, ei hitaana tähystysalustana puiden latvojen tasolla. Yritys käyttää F-35-konetta fyysiseen droonin torjuntaan rynnäköimällä konetykillä tai yrittämällä kaataa drooni ilmavirran aiheuttamalla turbulenssilla tarkoittaa lentämistä täysin koneen optimaalisen suorituskykyalueen ja mukavuusalueen ulkopuolella. Tällainen toiminta altistaa monen kymmenen miljoonan euron arvoisen huipputeknologisen lentolaitteen ja sen lentäjän tarpeettomille ja täysin suhteettomille riskeille, kuten lintutörmäyksille, yllättävälle sakkaukselle matalalla tai yksinkertaisesti droonin räjähdyssirpaleille.

C-UAS on oma puolustushaaransa: F-35 ei ole droonitorjunta-alusta

Kaiken edellä mainitun perusteella on painotettava, että F-35 ei ole millään muotoa tarkoitettu droonien torjunta-alustaksi, ja sitä se ei yksinkertaisesti ole. Droonien torjunta vaatii aivan erilaisia metodeja, teknologioita ja kerroksellisia järjestelmiä kuin kallis moderni ilmataisteluhävittäjä.

C-UAS (Counter-Unmanned Aircraft Systems) on kehittynyt viime vuosina omaksi, erittäin erikoistuneeksi sotatieteelliseksi haarakseen. Moderni, tehokas droonipuolustus ei nojaa taivaalla päivystäviin hävittäjiin, vaan maapohjaiseen, monikerroksiseen ja hajautettuun verkostoon. Tämän verkoston ensimmäinen kerros muodostuu akustisista, optisista ja mikroaaltotutkista, jotka on erityisesti kalibroitu suodattamaan lintuparvet ja havaitsemaan pienten roottorien aiheuttamat mikrodoppler-ilmiöt. Toinen kerros perustuu elektroniseen sodankäyntiin (EW): droonien ja niiden ohjaajien välisten radiosignaalien häirintään (jamming) tai satelliittipaikannuksen väärentämiseen (GPS spoofing). Kolmas kerros sisältää kineettiset ratkaisut, jotka vaihtelevat ohjelmoitavilla ilmassa räjähtävillä ammuksilla (AHEAD) varustetuista ilmatorjuntatykeistä aina uusimpiin suunnatun energian aseisiin (korkeatehoiset laserit ja mikroaaltolähettimet), jotka pystyvät kirjaimellisesti polttamaan tai lamauttamaan droonien elektroniikan sekunneissa olemattomin laukauskustannuksin.

Näiden järjestelmien integrointi saumattomaksi kokonaisuudeksi tuottaa kestävän, edullisen ja jatkuvasti päivystävän suojan kriittisen infrastruktuurin ylle – suojan, jota yksikään satunnaisesti ylilentävä F-35 ei voi tarjota. Hävittäjän kutsuminen apuun yksittäisen droonin torjunnassa on analogista sille, että yrittäisi käyttää kirurgin veistä metsän hakkaamiseen: työkalu on uskomattoman kallis, huippuunsa hiottu ja omassa tehtävässään korvaamaton, mutta täysin väärä käsillä olevaan, massaa ja kestävyyttä vaativaan työhön.

Teknologinen evoluutio ja kilpajuoksu: Droonit saavuttavat suihkuhävittäjien ominaisuuksia

Argumentti siitä, että viidennen sukupolven hävittäjät ratkaisisivat drooniongelman ylivoimaisella nopeudellaan ja aseistuksellaan, nojaa vaaralliseen ja vanhentuneeseen menneisyyden oletukseen. Julkisessa tajunnassa droonit nähdään edelleen usein hitaasti pörisevinä, potkurikäyttöisinä leluina, kaupallisina kvadrokoptereina tai hitaina, siivellisinä valvontalaitteina, jotka lentävät säännöllistä ja helposti ennakoitavaa reittiä. Tämä oletus on kovaa vauhtia muuttumassa kuolemanvaaralliseksi harhaksi. Teknologinen kehitys vetää alaa parhaillaan kohti uuden sukupolven miehittämättömiä laitteita, jotka alkavat kuroa umpeen perinteistä suorituskykyeroa suhteessa raskaisiin, miehitettyihin hävittäjiin.

Droonien kehitys ajaa poikkeuksellisen kovaa vauhtia eteenpäin, ja olemme jo nyt näkemässä kokeellisia ja jopa operatiivisia järjestelmiä, jotka muodostavat tulevaisuudessa eksistentiaalisen uhan jopa kaikkein kehittyneimmille F-35-hävittäjille. Erityisesti uudet suihkumoottorikäyttöiset torjunta- ja kamikazedroonit, jotka kykenevät nousemaan pystysuoraan useiden kilometrien korkeuteen ja kiihdyttämään satojen kilometrien tuntinopeuksiin, ovat jo prototyyppi- ja tuotantovaiheessa aseteollisuuden huippuyrityksillä.

Uuden sukupolven suihkumoottoridroonien esimerkkejä	Ominaisuudet ja taktinen suorituskyky
Anduril Roadrunner	Huippumoderni, kaksoissuihkumoottorilla varustettu VTOL (Vertical Take-Off and Landing) tekoälyohjattu torjuntadrooni. Kykenee autonomiseen kineettiseen iskuun nopeasti liikkuvia kohteita vastaan ja – poikkeuksellisesti – palaamaan tukikohtaan uudelleenkäyttöä varten, jos maalia ei tuhota.
FireBolt Jet Target Drone	Edistynyt turbojettimoottorilla varustettu kohdedrooni, jonka huippunopeus on yli 500 km/h ja lakikorkeus jopa 3000 metriä. Suunniteltu haastamaan ilmatorjuntajärjestelmiä ja hävittäjiä nopeudellaan ja liikehtimiskyvyllään.
Axion / AB5 JetQuad	Usealla mikroturbiinilla varustettu raskas VTOL-drooni, joka edustaa täysin uutta, skaalautuvaa aerodynaamista alustaa korkean nopeuden autonomisille iskuille ja torjunnalle.
Shahed-238 / Geran-3	Kustannustehokas, suihkumoottorikäyttöinen pitkän kantaman itsemurhadrooni. Ohittaa perinteisen ilmatorjunnan ja potkuridrooneihin tottuneet sensorit huomattavasti korkeammalla nopeudellaan (yli 340 km/h) ja erilaisella lämpöjäljellään.
Anduril Fury	Ohjelmistomääritteinen, avoimen arkkitehtuurin tekoälyhävittäjädrooni. Suunniteltu toimimaan yhteistyössä F-35:n ja F-22:n kanssa, mutta sen modulaarinen, suuritehoinen rakenne osoittaa, että droonit voivat kantaa hävittäjätason AESA-tutkia ja elektronisen sodankäynnin laitteistoa ilman lentäjän tuomia rajoitteita.

Nämä uuden sukupolven laitteet, kuten Andurilin kehittämä Roadrunner tai kokeelliset mikroturbiini-VTOL-laitteet, pystyvät operoimaan korkeuksissa, nopeuksissa ja G-voimissa, jotka perinteisesti on varattu yksinomaan miehitetyille suihkuhävittäjille. Jos F-35 joutuu kohtaamaan modernilla taistelukentällä autonomisia, parviälyllä ja reunalaskennalla (edge computing, esim. Lattice-ohjelmisto) ohjattuja suihkumoottoridrooneja , jotka on suunniteltu varta vasten hakemaan kineettinen törmäys vihollisen lentolaitteisiin, hävittäjän historiallinen etulyöntiasema kaventuu radikaalisti.

Tekoälyohjatuilla drooneilla ei ole lentäjän fysiologiaan liittyviä inhimillisiä G-voimarajoitteita, verenpaineen laskusta johtuvia tajunnanmenetyksen riskejä (GLOC) tai tarvetta pitää yllä elossapitojärjestelmiä. Tämä tekee niistä liikehtimiskyvyltään mahdollisesti ylivertaisia ja äärimmäisen vaarallisia jopa F-35:n kaltaisille huippualustoille. Tulevaisuuden ilmasodassa F-35 ei siis ole automaattinen tai ylivoimainen ratkaisu droonien torjuntaan; päinvastoin, on erittäin todennäköistä, että F-35 joutuu itse kehittämään uusia taktiikoita ja suojautumaan jatkuvasti kehittyviltä, nopeilta ja häikäilemättömiltä suihkumoottoridrooneilta, jotka on ohjelmoitu metsästämään nimenomaan kalliita hävittäjiä.

Puolustustaloudellinen umpikuja ja satojen miljoonien lasku

Tässä teknologisessa ja taktisessa kontekstissa paljastuu kansallisen tason kriittinen virhearvio ja resurssien allokointiin liittyvä sokea piste. On erittäin perusteltua, joskin poliittisesti epämukavaa, esittää, että F-35 on tällä hetkellä tietyssä kapeassa mielessä jopa taktiseksi ja taloudelliseksi haitaksi Suomelle. Tämä ei johdu koneen omasta huonoudesta, vaan sen hankinnan aiheuttamasta massiivisesta, kaiken muun alleen nielevästä rahoitusvajeesta. Suomen rajalliset, vaikkakin kasvaneet, puolustusmäärärahat on sidottu pitkälle 2030-luvun tuolle puolen yksittäisiin, erittäin kykeneviin mutta kalliisiin aselavetteihin (HX-hankkeen kokonaisrahoitus 10 miljardia euroa, plus vuosikymmenten ylläpitokustannukset). Samanaikaisesti, kulissien takana, autonomiset ja puoliautonomiset droonit ovat mullistaneet sodankäynnin luonteen täydellisesti, tehden raskaista, harvalukuisista ja kalliista alustoista yhä haavoittuvampia massalle ja parviälylle.

Tämän vääjäämättömän puolustustaloudellisen sitoutumisen vuoksi F-35-hanke on nyt asettanut konkreettisia esteitä muiden, vähintään yhtä kriittisten uuden ajan kyvykkyyksien nopealle kehittämiselle. Droonien aiheuttamaan valtakunnalliseen turvallisuusuhkaan – joka voi halvaannuttaa yhteiskunnan kriittisen infran ilman virallista sodanjulistusta – ei riitä muutama maavoimien hankkima kädessä pidettävä häirintälaite satamien porteilla tai satunnaiset haulikolla varustetut partiot.

Kunnollisen, valtakunnallisen ja monikerroksisen elektroniseen sodankäyntiin, kineettisiin ratkaisuihin ja mikroaaltoihin perustuvan droonipuolustusverkon hankkimiseksi tarvitaan täysin eri kokoluokan investointeja. Pelkän poliittisessa keskustelussa esitetyn muutaman "5 miljoonan euron" hätäapurahan sijaan asiantuntija-arvioiden ja kansainvälisten vertailujen mukaan tarvitaan nopealla aikataululla ainakin 200 miljoonaa euroa, jotta edes kriittisimmät kohteet voidaan suojata. Nämä summat ovat ehdottoman sidoksissa tutkaverkoston nopeaan päivittämiseen vastaamaan mikromaaleja, laajan alueen elektronisen häirinnän (EW) alustojen hankintaan, kinetiikkaan kykeneviin C-UAS-drone-interseptoreihin (kuten edellä mainitut Anduril Roadrunner -tyyppiset nopean reaktion järjestelmät) sekä tekoälyavusteiseen johtamisjärjestelmään, joka yhdistää siviili- ja viranomaisverkot yhdeksi tilannekuvaksi.

Vaikka 200 miljoonaa euroa on absoluuttisesti suuri summa kansallisessa budjetissa, se on todellisuudessa vain pieni murto-osa ja pikkusumma siitä valtavasta rahalovesta, jonka yli 9 miljardin euron F-35 -hanke ja sen päälle tulevat elinkaarikustannukset aiheuttavat Suomen puolustusbudjetille. Nyt, kun F-35-ohjelma nielee suurimman osan hankintabudjetin strategisesta kehysrahoituksesta, uskottavan, modernin ja kerroksellisen droonitorjuntajärjestelmän rahoittaminen, suunnittelu ja operatiivinen jalkauttaminen kärsii akuutista ja kroonisesta resurssipulasta.

Tämä rahoituksen epätasapaino on luonut vaarallisen viipeen kansalliseen turvallisuuteen, josta useat tunnetut kyberturvallisuuden, teknologian ja hybridisodankäynnin asiantuntijat – kuten droonitorjuntateknologiaan erikoistuneeseen yritykseen siirtynyt Mikko Hyppönen – ovat esittäneet poikkeuksellisen tylyjä, mutta totuudenmukaisia arvioita julkisuudessa. Riippumattomien analyytikoiden viesti on selvä ja hätkähdyttävä: Suomen puolustusvoimien reagointikyvyltä ja aiemmilta lupauksilta droonisodan suhteen on kadonnut uskottavuus, ja byrokraattinen vatulointi perinteisten suurvaltauhkakuvien ja uuden asymmetrisen todellisuuden välillä on lopetettava välittömästi.

"Housut kintuissa" rauhan aikana: Teknologinen ja strateginen virhe

Kaikki yllä mainitut fysikaaliset, taloudelliset ja taktiset tekijät kulminoituvat siihen karuun, usein sivuutettuun tosiasiaan, että Suomi on tehnyt tietynasteisen, potentiaalisesti vakavan geopoliittisen ja teknologisen strategisen virheen. Tämä virhe ei ollut itse F-35:n valinta hävittäjäksi, vaan ilmapuolustuksen kokonaisvaltaisen tulevaisuudenkuvan keskittäminen ja olettaminen pelkän korkean teknologian miehitetyn hävittäjätorjunnan ja symmetrisen sodankäynnin varaan. Valitsemalla strategian, joka nojaa primääristi F-35:een perinteisenä kineettisenä pelotteena Venäjän kaltaista valtiollista sotilasmahtia vastaan , Suomi jätti selustaansa ammottavan, täysin suojaamattoman aukon harmaan alueen uhkille ja asymmetriselle, kieltämisen mahdollistavalle sodankäynnille (plausible deniability).

Tämä strateginen aukko realisoitui erittäin konkreettisesti ja hälyttävästi, kun ulkopuoliset, tunnistamattomat droonit – todennäköisesti vieraiden valtiollisten tai puolisotilaallisten toimijoiden ohjaamina – ovat operoineet suhteellisen vapaasti ja häiriöttä Suomen ilmatilassa ja kriittisen infrastruktuurin, kuten Kymenlaakson öljysatamien, voimalaitosten ja itärajan alueiden. Viranomaisten reaktiot näihin tilanteisiin ovat olleet järjestelmällisen hitaita, vastuunjaot epäselviä, ja lainsäädäntö aluevalvonnasta sekä tiedonjakamisesta on laahannut pahasti jälkijunassa todellisuuden perässä. Toisin sanoen, moderni teknologia ja vieraan vallan epäsymmetrinen taktiikka on yllättänyt meidät jo täyden rauhan ja harmaan vaiheen aikana täysin "housut kintuissa".

Kun vieraan vallan lähettämä tiedustelu- tai sabotaasidrooni lähestyy suomalaista kriittistä satamaa tai energiaverkkoa, lennonjohdon tutkissa ei näy – F-35:n tulevista huippusensoreistakaan huolimatta – mitään niistä perinteisistä, raskaista vihollishävittäjistä tai pommikoneista, joita vastaan Suomen ilmavoimat on vuosikymmeniä kurinalaisesti harjoitellut ja joita varten HX-hanke käynnistettiin. Turvallisuusviranomaiset, rajavartiolaitos ja poliisi ovat joutuneet improvisoimaan hätäratkaisuja tilanteessa, johon F-35-kaluston toimituksen alkaminen vuodesta 2026 ei yksinkertaisesti tule tuomaan minkäänlaista operatiivista helpotusta. Halpojen, miehittämättömien laitteiden laajamittainen käyttö on arkipäiväistänyt ilmatilan loukkaukset ja madaltanut sotilaallisen tiedustelun tai jopa fyysisen sabotaasioperaation kynnystä tavalla, johon perinteinen ylisäänisuihkuhävittäjä on auttamatta liian järeä, poliittisesti liian eskaloiva, taloudellisesti liian kallis ja reaktioajaltaan liian hidas reagoimaan.

Johtopäätökset kohti uutta kansallista puolustusdoktriinia

F-35 Lightning II on epäilemättä ilmailuteollisuuden ja aseteknologian kiistaton huipputuote, järjestelmä, joka takaa Suomelle uskottavan pelotteen, syvän sensorifuusion ja ensiluokkaisen kaukovaikutuskyvyn laajassa, konventionaalisessa ja symmetrisessä konfliktissa Itämeren ja arktisen alueen ympäristössä. On kuitenkin kansallisen turvallisuuden ja eloonjäämisen kannalta elintärkeää, ettei poliittinen valtionjohto, puolustushallinto tai suuri yleisö tuudittaudu vaaralliseen, teknologiauskoiseen valheeseen siitä, että tämä yksittäinen miljardiluokan hävittäjähankinta toimisi taikarneratkaisuna aikakautemme akuuteimpaan, jokapäiväiseen turvallisuusuhkaan: asymmetrisesti operoiviin miehittämättömiin massadrooneihin.

Droonien havaitseminen ja tehokas, jatkuva torjunta vaativat välittömän operatiivisen paradigman muutoksen, jossa perinteinen hävittäjäilmailu irrotetaan selkeästi arjen C-UAS-roolista. F-35 ei ole, eikä sen koskaan pidäkään olla, ensisijainen vaste infrastruktuuriamme uhkaaville drooniparville. Sen operointi maksaa kymmeniä tuhansia euroja tunnilta, sen kineettinen aseistus on lähes puolen miljoonan euron hintaluokassa per yksittäinen laukaus , eikä sen raskaampi, häiveeseen perustuva aerodynaaminen profiili tue matalien ja hitaiden kohteiden visuaalista tunnistamista tai hidasta lähitorjuntaa läheskään siinä määrin kuin esimerkiksi poistuva F/A-18 Hornet tekee. Samalla drooniteknologia itse murtautuu hurjaa vauhtia suihkumoottorien, parviälyn ja tekoälyavusteisen automaation aikakaudelle , muuttaen modernit droonit uhaksi paitsi maakohteille, myös itselleen F-35-hävittäjälle.

Suomen valtionjohdon ja puolustusvoimien on kyettävä vastaamaan tämän "housut kintuissa" -ilmiön paljastamaan rakenteelliseen ja taktiseen haavoittuvuuteen siirtämällä välittömästi strategista fokusta ja puolustusbudjetin painopistettä uusiin, ei-perinteisiin ratkaisuihin. Vaikka HX-ohjelman sitoma yli 10 miljardin euron pääoma rajoittaa lyhyen aikavälin taloudellista liikkumavaraa , asiantuntijoiden peräänkuuluttama, vähintään 200 miljoonan euron kohdennettu lisäinvestointi droonipuolustukseen on täysin välttämätön minimivaatimus integroidun, ympärivuorokautisen ja kerroksellisen kansallisen droonitorjuntaverkon rakentamiseksi.

Tämä uuden ajan verkko ei voi perustua harvalukuisiin, kalliisiin ilmataisteluhävittäjiin, vaan sen on rakennuttava maasta ja mereltä laukaistaviin edullisiin kineettisiin interseptoreihin (kuten APKWS), tekoälyllä johdettuihin elektronisen häirinnän (EW) solmukohtiin, mikroaaltoaseisiin ja hajautettuun, viranomaisrajat ylittävään sensorifuusioon. Vain tällaisella dedikoidulla, asymmetriaan asymmetrialla vastaavalla lähestymistavalla Suomi voi palauttaa menetetyn uskottavuutensa ja kykynsä suojata ilmatilaansa ja kriittistä infrastruktuuriaan 2020-luvun monimutkaisessa, droonien hallitsemassa turvallisuusympäristössä. F-35 on voimakas miekka suurvaltasotaan, mutta droonien muodostamaa hyönteisparvea vastaan me tarvitsemme täysin toisenlaisen, kustannustehokkaan ja jatkuvasti päivystävän suojaverkon.

Kuvituskuva: Gemini Ai.

Lähteet:

Anduril Industries: Valmistajan viralliset julkaisut ja tekniset tiedot tekoälyohjatusta, suihkumoottorikäyttöisestä VTOL-torjuntadroonista (Roadrunner ja Roadrunner-M), sekä tiedotteet Yhdysvaltain puolustusministeriön tekemistä satojen miljoonien dollarien C-UAS-hankintasopimuksista.

Center for Strategic and International Studies (CSIS): "Calculating Cost-effectiveness of Russia's Drone Strikes" -analyysi droonien ja kalliiden torjuntaohjusten (esim. NASAMS / AIM-9X) välisestä kustannusvaihtosuhteesta.

Kouvolan kaupunki & Sisäministeriö: Viranomaisten ohjeet ja viralliset tiedotteet Kaakkois-Suomen droonihavaintojen varalle.

Nato Joint Air Power Competence Centre (JAPCC): Tutkimukset ja raportit C-UAS-toiminnasta, erityisesti LSS-maalien (Low, Slow, Small) torjunnan haasteista perinteisille ilmapuolustusjärjestelmille ja kalliille hävittäjille.

Puolustusvoimat & Ilmavoimat: Viralliset tiedotteet alueellisen koskemattomuuden valvonnasta ja maaliskuun 2026 Kaakkois-Suomen droonitilanteesta, sekä tekniset katsaukset Suomen F-35A Lightning II -hankkeesta.

Sensofusion Oy: Lehdistötiedotteet Tactical Drone Factory -konseptista sekä tutkimusjohtaja Mikko Hyppösen asiantuntijalausunnot ja haastattelut droonisodankäynnin taloudellisesta dynamiikasta.

Valtiovarainministeriö & Puolustusministeriö: Suomen valtion talousarvioesitys vuodelle 2026, sisältäen tarkat tiedot puolustusmateriaalihankintojen ja HX-hankkeen määrärahoista.

Yhdysvaltain ilmavoimat (USAF): AETC:n lentokoulutuskäsikirja (AETCMAN11-248), jossa käsitellään suihkukoneiden aerodynaamisia rajoitteita, sakkausnopeuksia ja hidaslento-ominaisuuksia.

Yhdysvaltain valtiontalouden tarkastusvirasto (GAO): F-35 Joint Strike Fighter -ohjelman raportti (GAO-25-107632), jossa eritellään alustan korkeita operointi- ja lentotuntikustannuksia (CPFH).

BLOGIN SUOSITUKSET: PROTON – EUROOPPALAINEN VAIHTOEHTO Turvallinen Mail, Drive ja VPN – Yksityisyyttä kunnioittava infrastruktuuri. REVOLUT – MODERNI EUROOPPALAINEN PANKKI Yli 70 miljoonan käyttäjän valinta. Kehittyneet verkkopalvelut ja vahva tietoturva.