Kertomus Yhdysvaltojen sisällissodan riskistä, levottomuuksista ja eurooppalaisesta huolesta
Tammikuussa 2026 Yhdysvallat ei näyttänyt maailmalleen imperiumilta, joka johtaa, vaan valtiolta, joka kuuntelee omaa kaikumistaan. Televisioruuduissa ei näkynyt rintamalinjoja eikä armeijoiden yhteenottoja, vaan jotain vaikeammin hahmotettavaa: liittovaltion agentteja amerikkalaisilla kaduilla, osavaltioita haastamassa Washingtonia oikeudessa ja kansalaisia, jotka eivät enää olleet varmoja, kenen lakeja heidän tulisi totella.
Tämä artikkeli on kertomus aineistoselvityksestä, jossa viisi tekoälyä asetettiin samaan tehtävään: kuinka lähellä Yhdysvallat todella on sisällissotaa – ja mitä se merkitsee meille eurooppalaisille. Vastauksista ei syntynyt yhtä dramaattista tuomiota, vaan synkempi ja uskottavampi tarina: sota ei ehkä ole tulossa, mutta rauha on jo kadonnut.
Imperiumin sisäinen jakolinja
Kaikki analyysit olivat yksimielisiä yhdestä asiasta: Yhdysvallat ei ole matkalla kohti klassista sisällissotaa 1860-luvun merkityksessä. Ei ole kahta armeijaa, ei selkeitä rintamia, ei alueellista irtautumista. Mutta tilalle on tullut jotain modernimpaa – ja ehkä vaarallisempaa.
Amerikka on jakautunut tunneperäisesti, ei vain poliittisesti. Tätä kutsutaan affective polarizationiksi: vastapuolta ei enää pidetä väärässä olevana kansalaisena, vaan moraalisesti vihamielisenä uhkana. Tässä ilmapiirissä jokainen liittovaltion operaatio, jokainen presidentin päätös ja jokainen oikeuden ratkaisu tulkitaan eksistentiaalisena hyökkäyksenä.
Kun luottamus instituutioihin murenee, valtio ei enää ole neutraali erotuomari – se on yksi osapuoli konfliktissa.
Minnesota: hetki, jolloin raja tuli näkyviin
Tammikuun alussa 2026 tämä kehitys konkretisoitui Minnesotassa. Liittovaltion ICE-operaatio – Operation Metro Surge – toi Minneapolisin kaduille 2 000–3 000 liittovaltion agenttia. Kotietsinnät, pidätykset ja lopulta Renée Nicole Goodien ampuminen toimivat kipinänä.
Se, mikä seurasi, ei ollut vain protesti. Se oli yleislakon kaltainen pysähdys, satojen yritysten sulkeminen ja avoin vastakkainasettelu osavaltion ja liittovaltion välillä. Kuvernööri vei asian oikeuteen. Valkoinen talo vastasi vihjauksilla Insurrection Actin käyttämisestä.
Useampi analyysi pysähtyi tähän kohtaan ja esitti saman kysymyksen:
Entä jos seuraavalla kerralla liittovaltion agentit ja osavaltion kansalliskaarti seisovat vastakkain?
Tätä kutsuttiin yhdellä tekoälyllä termillä green-on-green – tilanne, jossa valtion aseistetut toimijat ovat vastakkain ilman selkeää ulkoista vihollista. Historiallisesti tämä on ollut monen sisällisen konfliktin todellinen lähtölaukaus.
Trumpin hallinto ja sietokyvyn raja
Aineistossa Trumpin hallinnon toimia ei kuvattu yksittäisinä ylilyönteinä vaan jatkuvana instituutioita kuluttavana paineena. Oikeusjärjestelmän politisoituminen, median delegitimointi ja liittovaltion voiman käyttö sisäpoliittisiin tarkoituksiin piirsivät kuvaa järjestelmästä, jossa demokratia säilyy muodoltaan mutta ei sisällöltään.
Sietokyvyn raja ei kulje mellakoissa. Se kulkee siinä hetkessä, kun merkittävä osa kansalaisista lakkaa uskomasta, että valtio toimii heidän puolestaan – tai edes heidän suostumuksellaan.
Minnesotassa tuo raja kävi näkyvissä.
Kuka sotisi keitä vastaan – jos sota joskus tulisi?
Yksi selvityksen kiinnostavimmista havainnoista oli se, ettei mahdollinen tuleva konflikti olisi vasen vastaan oikea eikä demokraatit vastaan republikaanit. Jakolinja kulkisi toisin:
-
Liittovaltion keskitetty valta vs. osavaltioiden autonomia
-
Turvallisuuskoneisto vs. oikeusvaltio
-
Järjestyksen nimissä toimiva autoritarismi vs. hajautettu vastarinta
Tämä ei muistuttaisi Espanjan sisällissotaa eikä Yhdysvaltain omaa historiaa. Se muistuttaisi enemmän Pohjois-Irlannin Troubles-aikaa: matala-asteista, pitkäkestoista, epäsymmetristä väkivaltaa ilman selvää loppua.
Todennäköisyydet ilman dramatiikkaa
Yhdistetty analyysi päätyi kylmiin lukuihin:
-
Täysimittainen sisällissota: hyvin epätodennäköinen (noin 1–5 %)
-
Pitkittynyt poliittinen väkivalta ja levottomuudet: merkittävä riski
-
Demokratian asteittainen rapautuminen: todennäköisin kehityskulku
Eräs tekoäly tiivisti tämän osuvasti vertaamalla Yhdysvaltojen mahdollista tulevaisuutta Unkariin tai Turkkiin: vaalit pidetään, oppositio on olemassa, mutta valta ei enää vaihdu aidosti.
Miksi Euroopan pitäisi välittää
Eurooppalaisesta näkökulmasta Yhdysvaltojen sisäinen kriisi ei ole moraalinen kysymys vaan strateginen ongelma.
Jos Washington kääntyy sisäänpäin:
-
NATO:n uskottavuus heikkenee
-
Euroopan turvallisuusvastuu kasvaa nopeasti
-
Dollarin horjuminen heijastuu suoraan eurooppalaiseen talouteen
-
Autoritaarinen kehitys Yhdysvalloissa legitimoi saman kehityksen muualla
Yhdysvallat ei ehkä ole hajoamassa, mutta se on muuttumassa. Ja Eurooppa on rakentanut koko kylmän sodan jälkeisen turvallisuusarkkitehtuurinsa oletukselle, että tuo muutos ei koskaan tapahtuisi.
Lopuksi: ei sotaa, mutta ei rauhaa
Tämän aineistoselvityksen synkin johtopäätös ei ollut se, että Yhdysvallat ajautuisi sisällissotaan. Synkintä oli se, että se ei tarvitse sotaa ollakseen epävakaa.
Levottomuuksien aikakausi voi kestää vuosia. Se voi normalisoitua. Ja kun se päättyy, lopputulos ei välttämättä ole paluu entiseen – vaan uusi järjestys, jossa demokratia on enää sana perustuslaissa.
Imperiumit eivät aina kaadu räjähdykseen.
Joskus ne vain riitelevät itsensä toiseksi.
Alla on uudelleenmuokattu blogiartikkeli, jossa kaikki viittaukset tekoälyihin, malleihin, vertailuihin ja menetelmään on poistettu. Teksti toimii itsenäisenä analyysina ja kertomuksena ilman metatasoa.
Kun imperiumi riitelee itsensä kanssa
Kertomus Yhdysvaltojen sisällissodan riskistä, levottomuuksista ja eurooppalaisesta huolesta
Tammikuussa 2026 Yhdysvallat ei näyttänyt maailmalleen imperiumilta, joka johtaa, vaan valtiolta, joka kuuntelee omaa kaikumistaan. Televisioruuduissa ei näkynyt rintamalinjoja eikä armeijoiden yhteenottoja, vaan jotain vaikeammin hahmotettavaa: liittovaltion agentteja amerikkalaisilla kaduilla, osavaltioita haastamassa Washingtonia oikeudessa ja kansalaisia, jotka eivät enää olleet varmoja, kenen lakeja heidän tulisi totella.
Julkisuudessa on viime vuosina esitetty kysymys, jota aiemmin pidettiin lähes tabuna: voisiko Yhdysvallat ajautua sisällissotaan? Aihetta on käsitelty elokuvissa ja kolumneissa, mutta vähemmän kylmän analyyttisesti. Kun otsikot riisutaan dramatiikasta, jäljelle jää huolestuttava mutta realistinen kuva: sota ei ehkä ole tulossa, mutta rauha on jo kadonnut.
Imperiumin sisäinen jakolinja
Yhdysvallat ei ole matkalla kohti klassista sisällissotaa 1800-luvun merkityksessä. Ei ole kahta armeijaa, ei selkeitä rintamia, ei alueellista irtautumista. Sen sijaan maa on ajautunut syvään sisäiseen vastakkainasetteluun, jossa poliittinen erimielisyys on muuttunut tunneperäiseksi vihamielisyydeksi.
Vastapuolta ei enää nähdä väärässä olevana kansalaisena, vaan moraalisesti vaarallisena uhkana. Tässä ilmapiirissä jokainen liittovaltion operaatio, presidentin päätös tai oikeuden ratkaisu tulkitaan eksistentiaalisena hyökkäyksenä. Kun luottamus instituutioihin murenee, valtio lakkaa olemasta neutraali erotuomari ja muuttuu yhdeksi konfliktin osapuoleksi.
Minnesota: hetki, jolloin raja tuli näkyviin
Tammikuun alussa 2026 tämä kehitys konkretisoitui Minnesotassa. Liittovaltion laaja ICE-operaatio, Operation Metro Surge, toi Minneapolisin alueelle tuhansia liittovaltion agentteja. Kotietsinnät, pidätykset ja lopulta siviilin kuolemaan johtanut ampumatilanne toimivat kipinänä.
Se, mikä seurasi, ei ollut vain protesti. Se oli osavaltion laajuinen yhteiskunnallinen pysähdys: laajoja mielenosoituksia, yritysten sulkemisia ja yleislakon kaltainen tilanne. Osavaltio vei liittovaltion toimet oikeuteen. Valkoisesta talosta vastattiin vihjauksilla poikkeuslakien käyttämisestä.
Tässä kohdassa moni pysähtyi kysymään: entä jos seuraavalla kerralla vastakkain eivät ole mielenosoittajat ja poliisi, vaan liittovaltion joukot ja osavaltion kansalliskaarti?
Historiallisesti juuri tällaiset tilanteet – valtion omien aseistettujen toimijoiden vastakkainasettelu – ovat olleet monien sisäisten konfliktien todellinen lähtöpiste.
Trumpin hallinto ja sietokyvyn raja
Kokonaiskuvaa ei voi ymmärtää ilman Trumpin hallinnon toimia. Kyse ei ole yksittäisistä ylilyönneistä, vaan pitkästä ketjusta, jossa toimeenpanovaltaa on käytetty yhä avoimemmin poliittisia vastustajia, mediaa ja osavaltioita vastaan.
Oikeusjärjestelmän politisoituminen, riippumattomien instituutioiden painostus ja liittovaltion voiman käyttö sisäpoliittisiin tarkoituksiin ovat syöneet järjestelmän legitimiteettiä. Demokratia säilyy muodollisesti, mutta sen sisältö ohenee.
Amerikkalaisen sietokyvyn raja ei kulje mellakoissa tai kaduilla. Se kulkee siinä hetkessä, kun riittävän suuri osa kansalaisista lakkaa uskomasta, että valtio toimii oikeudenmukaisesti – tai edes heidän suostumuksellaan. Minnesotassa tämä raja tuli poikkeuksellisen näkyväksi.
Kuka sotisi keitä vastaan – jos sota joskus tulisi?
Mahdollinen tuleva konflikti ei jakautuisi yksinkertaisesti vasempaan ja oikeaan, demokraatteihin ja republikaaneihin. Jakolinja kulkisi syvemmällä:
-
liittovaltion keskitetty valta vastaan osavaltioiden autonomia
-
turvallisuuskoneisto vastaan oikeusvaltioperiaate
-
järjestyksen nimissä toimiva autoritaarinen valta vastaan hajautettu vastarinta
Tällainen konflikti ei muistuttaisi historiallista sisällissotaa, vaan enemmän pitkittynyttä, matala-asteista levottomuuksien aikaa: yksittäisiä iskuja, ajoittaisia mellakoita, poliittista väkivaltaa ilman selvää alkua tai loppua. Eräänlainen moderni, amerikkalainen versio Pohjois-Irlannin Troubles-ajasta.
Todennäköisyydet ilman dramatiikkaa
Kylmä arvio antaa selkeän tuloksen:
Täysimittainen sisällissota on epätodennäköinen. Yhdysvaltain armeija on yhä yhtenäinen, talous toimii, eikä ole olemassa järjestäytynyttä kapinaliikettä, joka pyrkisi alueelliseen hallintaan.
Sen sijaan pitkittynyt poliittinen väkivalta ja levottomuudet ovat todellinen riski. Todennäköisin kehityskulku ei ole sota, vaan demokratian asteittainen rapautuminen – järjestelmä, jossa vaalit pidetään ja instituutiot ovat olemassa, mutta vallanvaihto ja oikeusvaltioperiaate menettävät merkitystään.
Miksi Euroopan pitäisi välittää
Eurooppalaisesta näkökulmasta Yhdysvaltojen sisäinen kriisi ei ole moraalinen kysymys vaan strateginen ongelma.
Jos Washington kääntyy sisäänpäin, seuraukset näkyvät nopeasti:
-
Yhdysvaltojen kyky sitoutua Euroopan puolustukseen heikkenee
-
NATO:n uskottavuus rapautuu
-
Euroopan oma turvallisuusvastuu kasvaa väistämättä
-
Taloudellinen epävakaus heijastuu suoraan Atlantin yli
-
Autoritaarinen kehitys Yhdysvalloissa normalisoi saman kehityksen muualla
Euroopan turvallisuusjärjestys on rakennettu oletukselle, että Yhdysvallat pysyy vakaana demokraattisena ankkurina. Jos tämä oletus murtuu, seuraukset ovat syviä ja pitkäkestoisia.
Ei sotaa, mutta ei rauhaa
Tämän kokonaisarvion synkin johtopäätös ei ole se, että Yhdysvallat ajautuisi sisällissotaan. Synkintä on se, että maa ei tarvitse sotaa ollakseen epävakaa.
Levottomuuksien aikakausi voi kestää vuosia. Se voi normalisoitua. Ja kun se lopulta päättyy, lopputulos ei välttämättä ole paluu entiseen, vaan uusi järjestys, jossa demokratia on enää sana perustuslaissa.
Imperiumit eivät aina kaadu räjähdykseen.
Joskus ne vain riitelevät itsensä toiseksi.
Lähteet ja lisälukeminen
-
Freedom House – Freedom in the World (2024–2025): Yhdysvaltojen demokratian tila ja institutionaalinen kestävyys.
-
V-Dem Institute – Democracy Report (2024–2025): Autoritaaristen piirteiden kasvu länsimaissa, mukaan lukien Yhdysvallat.
-
Center for Strategic and International Studies (CSIS): Arviot poliittisen väkivallan ja sisällisen konfliktin riskeistä Yhdysvalloissa.
-
RAND Corporation: Skenaariot poliittisesta väkivallasta ja valtion legitimiteetin rapautumisesta.
-
The New York Times & The Washington Post: Tutkiva journalismi ICE-operaatioista, osavaltio–liittovaltio-jännitteistä ja sisäisestä turvallisuudesta.
-
European Council on Foreign Relations (ECFR): Eurooppalainen näkökulma Yhdysvaltojen sisäisten kriisien vaikutuksiin.
-
Steven Levitsky & Daniel Ziblatt – How Democracies Die: Demokratioiden hidas rapautuminen ilman avointa vallankaappausta.
